Elämänkulkua

Kiireesti ennen kuin tulee vuosi täyteen. Bloginpäivitys on ollut hunningolla. Ihmisillä on muka liian paljon puuhaa ja tuota perheen nuorinta ihmispentua (niin, niitä on nykyään kaksi) pitää hoitaa, uhmaikäistä isompaa pitää hoitaa, ja meitä koiriakin kuulemma mieluummin hoidetaan kuin päivitetään mitään blogia. Mutta se niistä selityksistä.

Viime syksynä treenasin isännän kanssa agilitya. Isäntä sai minuun niin hurjan vauhdin että mammaltakin meni kahvit väärään kurkkuun. Mutta se jäi kun minulla epäiltiin olevan kapi ja sain porttarin treeneihin vähäksi aikaa. Sitten se pienin pentu syntyikin jo.

No sitten viime keväänä treenasin tehokuurilla esineruutua ja olin niin hyvä että mamma oli puulla päähän lyöty. Mutta sitten se jäi kun tuli helteet ja me kaikki vaan maattiin ketarat oikoisena pitkin pirttiä.

Ja mitä sitten tapahtui? Minä sain kovan kohtutulehduksen! Niin rajun että lämpö nousi melkein 41 asteeseen. Ensimmäinen lääkäri kehotti ottamaan särkylääkettä ja odottelemaan seuraavaan päivään. Mutta minulta meni jalat alta, makasin puolitajuissani kuistin lattialla. Mamma kyseli jo apua Johannaltakin joka patisti meidät heti ja välittömästi leikkauspöydälle eikä missään nimessä saanut odottaa aamuun. Onni oli matkassa ja kunnassa päivysti lääkäri joka leikkasi heti ja mielellään. Ja hyvä oli että leikkasi, koko kohtulihas oli pahasti tulehtunut. Tarina jatkui antibiooteilla jotka vetivät mahani aivan rikki, edes vesi ei pysynyt sisällä. Minua nesteytettiin, lääkittiin ja hoidettiin ja parissa päivässä saatiin taas koira tolpilleen. Kaiken huipuksi haava vielä tulehtui toisesta päästä ja sain toisen antibioottikuurin, onneksi ajoissa. Kuuri lopulta auttoi ja nyt jo mennä juostaan pitkin metsiä entiseen malliin.

Nyt syksyllä mamma on ottanut itseään niskasta ja treenannut kanssani tottista. Ja taas minä loistan! Minulle on kuulemma kasvanut päähän aivot ja niihin on annosteltu kaikkien ihmeeksi malttia. Paikallamakuusta en ole lähtenyt tänä syksynä kertaakaan. Tosin mitään häiriötekijöitä ei ole vielä otettu mukaan, mutta aikaa on pidennetty jo reippaasti.

Ensi talveksi ei ole agilitytreenipaikkaa. Ei kukaan tästä talosta viitsi sitoutua ryhmään jossa ei sitten kuitenkaan ehdittäisi käydä kuin kolmannes kerroista. Kevään korvalla sitten jatketaan. Ja jos sinne BH-kokeeseen sitten ensi kesänä uskaltaisi mennä. Tai uskallanhan minä, tuo mamma pitää enää puhua ympäri!

Rauhallinen kesä meni

Kesä tuli ja meni ja meillä elettiin pääasiassa hiljaiseloa. Kummia on tapahtunut kun isäntä oli kotona melkein koko kesän ja vielä syksylläkin. Viimeisen vuoden aikana kun tuo äippä on pysynyt kotona päivät pitkät ja puuhaillut ihmispennun kanssa. Lopulta sitten maailma palasi mallilleen ja isäntä tajusi mennä töihin ja äippä ankkuroi itsensä kotiin. Ilmeisesti äippä kävi kuitenkin syömässä kesän aikana jossain muualla ylimääräisiä annoksia, koska sen maha on paisunut valtavaksi. Toivottavasti sillä ei ole matoja... Kisse väittää että äippä saa lisää pentuja, mutta en kyllä usko. Tuossa yhdessä näyttäisi olevan aika tavalla vaivaa, sitä paitsi se syö meidät vararikkoon. Se istuu ihan aina pöydän vieressä syömässä ja saa niin paljon ruokaa että heittelee sitä mulle ja Kissellekin. Onneksi tuo Kisse on niin ronkeli, mulle kelpaa kaikki mitä pentukin syö, kasviksia myöten. Äippä kyllä välillä mutisee että täällä koiria pidetään eivätkä ne viitsi edes pullanmuruja lattialta siivota... Myönnetään, on vähän into laantunut kun sitä syötävää on lattialla koko ajan, ei kaikkein pienimpiä muruja aina jaksaisi.

Heinäkuussa käytiin yhdessä agikisassa, ekalta radalta kaksi pientä virhettä ja toiselle ei äippä enää jaksanut keskittyä, siitä saatiin hylky. Ilmeisesti tämän takia isäntä otti agilityvastaavan paikan meidän laumassa ja nyt treenaankin sen kanssa kerran viikossa. Se on kyllä vähän tiukkapipoinen välillä, ja juoksee peijakas paljon nopeammin kuin äippä. Mulla tulee sen kanssa ihan kiire. Sitten se näyttää omiaan välillä. Mun pitää tosi tarkkaan katsoa kun muut koirat menevät radalla että osaan ennakoida ja tehdä oikein vaikka isäntä olis ihan pihalla.

Mulle vaihdettiin jotain lääkitystä vähän aikaa sitten. Silmätipat jäi pois (ne olikin ihan inhottavia) ja tilalle tuli atopica-niminen nappi jonka äippä tunkee aina mun kurkkuun asti. Se on muuten viheliäistä hommaa. Mulkoilen sitä aina tosi pahasti mutta ei sillä tunnu olevan vaikutusta. Silmät mulla kutiaa jonkun verran edelleen, joten voi olla että tää viimeisin lääke jää pois sitten kuitenkin. Tai jos vaikka jatkaisi silmien kaapimista vaikkei ne kutiakaan, niin lopettaisko ne tuon napin tunkemisen mun kurkkuuni?

Agikisoissa ja näyttelyssä

Ruu on ollut toukokuussa varsinainen harrastuskoira. Ensin käytiin mölli-agikisoissa, oltiin hienosti MAXI-luokan kakkosia yhdellä virheellä. Osallistujia oli viitisentoista.

Jos agility ei ole tuttua, esittelyn voi lukea vaikkapa lajiliiton sivulta. http://www.agilityliitto.fi/agility/index.html Mölliluokka on tarkoitettu koirille jotka eivät (vielä) kilpaile lajin virallisissa kisoissa. Muita luokkia ovat 1, 2 ja 3, joista 3 on ylin. Säkäkorkeutensa puolesta Ruu kuuluu MAXI-luokkaan, muita luokkia ovat MEDI ja MINI. Kilpailusuoritukset asetetaan nopeuden ja virheettömyyden mukaan paremmuusjärjestykseen. Tavoite on ns. nollarata missä ei koira eikä ohjaaja tee yhtään virhettä ja tuomarin radalle laskema ihanneaika alittuu. Jokaisesta virheestä annetaan 5 virhepistettä jotka lasketaan yhteen ihanneajan ylityksen kanssa. Jos ihanneaika alittuu mutta silti koira saa esimerkiksi 5 virhepistettä, tulos on 5. Eli nopeasta suorituksesta ei ole mitään iloa jos hutiloi. 5 pisteen virheitä ovat mm. riman pudottaminen tai esteen ohittaminen (esteet suoritetaan tuomarin tekemän suunnitelman mukaan ja ohjaaja pääsee tutustumaan rataan aina muutamaksi minuutiksi kisan aluksi). Nollarata on vaativa suoritus ja usein vain pieni osa kustakin luokasta onnistuu sen tekemisessä. Kilpailija voidaan myös hylätä, mikä onkin varsin yleistä. Hylkäyksen voi saada esimerkiksi aidan hyppäämisestä väärältä puolelta, esteiden suorittamisesta väärässä järjestyksessä tai vaikka siitä jos ohjaaja koskee koiraan radalla. Luokasta toiseen pääsee nousemaan riittävällä määrällä onnistuneita suorituksia.

Ruu aloitti virallisen kilpailemisen 30.5 Nokialla ja osallistui kahteen I-luokan kilpailuun. Ensimmäinen kisa meni aika tavalla mönkään, Ruu oli sitä mieltä että sähköinen ajanottolaite lähtöviivalla oli aivan liian outo kapistus eikä kahdella ensimmäisellä yrittämällä hypännyt lähtöhypyn yli vaan kiersi sen. Tästä saimme kaksi kieltovirhettä, yhteensä 10 pistettä. Kolmas kieltäytyminen tuli putken suulta, kun lähdin liian aikaisin toiseen suuntaan ja Ruu palasi putken suulta takaisin. Siitä saimme kolmannen kiellon, jotka yhteensä antavat hylkäyksen. Toinen kisa menikin sitten aivan upeasti kolmanneksi viimeiselle esteelle asti. Ruu meni kuin tuulispää, seurasi jokaisen ohjausliikkeeni juuri niin kuin piti, taituroi keinun alas kovasta vauhdista horjahtelematta ja pujotteli kepitkin ripeästi ja tarkasti. Kunnes tein oikein klassisen virheen ja huokaisin helpotuksesta maalisuoran päässä, kun Ruu kiipesi puomille. Muistan että oikein hartiani laskivat alas kun ajattelin että nyt meni hienosti. Luulen että Ruu tulkitsi tämän niin että jahas, nyt lopetettiin tähän ja hyppäsi kesken puomin pois, mitä se ei ole tehnyt sitten alkeiskurssin (joka oli 2,5 vuotta sitten). Oikein yleisö kohahti, ja kisan jälkeen tuli harmitteluja joka suunnalta. Olihan se, oltaisiin korkattu kisaura ensimmäisellä nousunollalla, mutta nyt saatiin se harmillinen vitonen, oman mokan takia. No, ei tule olemaan viimeinen kerta, vaikka ensimmäinen olikin :)

Toukokuun omituisin kokemus oli collieitten sivuerikoisnäyttely Helsingissä. Ruuta ei huvittanut koko touhu yhtään, ja lainapanta kaulassakin harmitti ja kelikin oli kuuma. Kun brittiläinen kukkahattutätituomari sitten työnsi kätensä ensi töikseen toisen suuhun, Ruu pisti pakin päälle ja yritti rimpuilla pois. Sain Ruun niskanahkaotteella pidettyä paikallaan sen aikaa että täti tutki Ruun purukaluston, mutta kun sitten tyhmänä hölläsin otetta, Ruu peruutti pois uudestaan. Täti veti herneet nenään ja kirjasi tulokseksi säälittävän H:n (=hyvä, muita ovat erittäin hyvä ja erinomainen, joista viimeistä tavoitellaan ja Ruulla on siihen kyllä täydet eväät) ja yhden lauseen "Good outline, would not let me touch her". Pah. Ja koko päivä meni, ei taida olla minun lajini. Liian turhauttavaa.

Kaiken tämän jälkeen, seuraavaa agilitykisaa aletaan suunnitella saman tien. Ruun kanssa on kiva kisata vaikka se on vielä vähän näitä yllätyksiä järjestänytkin, kisakokemustahan me molemmat tarvitaan. Ruun pää kestää kuitenkin hienosti oman vuoron odottelun ja sen että äippää jännittää, se ei leviä käsiin niin kuin jotkut koirat tuntuisivat tekevän. Ruu tekee kilpailutilanteessa kovasti töitä mutta pysyy tarkkana ja sen menoa on hieno katsella.

Seuraava näyttely sitten. Kovasti olen suunnitellut että Ruu voisi yhden järkevän lausunnon saada aikuisenakin, mutta harjoitustahan sekin vaatisi. Vaan kun on tässä tätä kaikkea muutakin, kesän jälkitreenitkin pitäisi aloittaa pikimmiten...

Luonnetestissä

Ruu kävi luonnetestissä Tampereella 28.4.2009. Testi meni hienosti, parissa kohdassa hieman yllättävästi ja jännää oli. Vähiten ei jännittänyt paikka: pelastuskoirien rauniorata ja pelastuslaitoksen harjoitusalue. Paikka oli täynnä roinaa, palaneita autoja sun muuta. Pimeä huone oli valtava metallinen kontti jossa harjoitellaan savusukellusta, pistävän savun hajuinen paikka. Aurinkokin ehti mennä mailleen ennen kuin pääsimme vuoroon. Tuomareina toimivat Katri Leikola ja Irene Puputti.

Tässä arvostelu:
Toimintakyky: +1 kohtuullinen
Terävyys: +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu: +3 kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu: +2 kohtuullinen
Hermorakenne: +1 hieman rauhaton
Temperamentti: +3 vilkas
Kovuus: +1 hieman pehmeä
Luoksepäästävyys: +2a luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen
Laukauspelottomuus: +++ laukausvarma
Loppupisteet +157!

Luonnetestiä tuntemattomille testin yleinen esittely:
http://www.dogsports-online.com/lte/esittely.htm

Kelkkakoe meni heti kummallisesti, Ruu vain piehtaroi sorakasassa ja käänsi selkänsäkin kelkalle, mutta kun kelkka tuli lähemmäs, ampaisi suoraan sitä katsomaan. Tämähän voisi tarkoittaa suurta toimintakykyäkin, mutta pimeässä huoneessa Ruu tuomarin sanojen mukaisesti jumitti eteistilaan mistä sitten pienen avun kera hiippaili kyllä perille luokseni. Tämä taas viittaisi kehnompaan toimintakykyyn, joten tulos +1 on varmaan ihan oikein. Itsestäni on kyllä tuntunut että Ruun toimintakyky olisi siellä +2 puolellakin, se ei epäröi missään tekemisissään enkä koskaan ole sen nähnyt jumittavan kun jotain pitäisi tehdä. Mutta testisuoritus ratkaisee kun pisteitä annetaan :)

Puolustaminen oli upeaa. Ruu ei päästänyt ääntäkään, mutta tuomarikin sanoi arvostelussa että hienosti puolusti vartalolla. Ruu pysyi enimmäkseen minun ja hyökkääjän välissä, nousi takajaloilleenkin. Se pysyi kuitenkin hyvin hillittynä mikä onkin ihanne.

Kovuustestissä Ruu muisti auki räpsähtäneen sateenvarjon ja perään vierineen tynnyrin, mutta ei mitenkään pahalla vaan uteliaana kiersi katsomaan mistä oli kyse. Tynnyri tosin vähän epäilytti mutta aika nopeasti sitäkin tultiin haistelemaan. Collieista suurin osa onkin pehmeitä tai hieman pehmeitä, eli ne muistavat kokemansa asiat hyvin. Collieiden luonnetestituloksista vuosilta 1996-2001 laskettu jakauma on SCYn sivuilla: http://www.collieyhdistys.fi/tietoaluonne.htm#pktuloksia
Huomatkaa että Ruu sai jokaisesta kohdasta ns. collieiden suositeltavan tuloksen! Toimintakyky, taisteluhalu ja kovuus ovat collieille yleisiä ongelma-alueita kuten jakaumista näkee, tosin tulokset ovat tainneet pikkuisen parantua viime vuosina.

Muuten testissä ei tullut yllätyksiä. Yksin jätettynä puolustautumista ei ollut oikeastaan lainkaan, mutta toisaalta oli kiva että hyökkääjä lopetti ajoissa eikä koirasta tarvinnut kiskoa viimeistä reaktiota irti. Laukausvarmuus taas oli jo kotona kokeiltu ja hyväksi todettu.

Testi löytyy myös YouTubesta:
http://www.youtube.com/watch?v=XFD6Pna4eA8
Alusta puuttuu tuomarin kanssa leikkiminen ja kova tuuli estää äänten kuulumisen tehokkaasti. Mutta on siinä sentään kuva ;) vaikkei välineissä ollut kehumista. Kiitos Hannelle kuvaamisesta ja paljain sormin hyisessä tuulessa sinnittelystä!

Hangilla luistelua

Keväthanget ovat niin liukkaita että niillä voi luistella! Välillä päin siskoa, välillä alamäkeen hippulat vinkuen. Äippää päin ei kannata jyrätä, siitä tulee sanomista. Se on kokeiltu. Mutta luistelu on hauskaa!

Äippä meinaa että luistelu johtuu liian pitkistä tassukarvoista. Yritän joka talvi kasvattaa kunnon karvarukkaset tassuihin, mutta aina ne tullaan leikkaamaan pois. En kyllä välittäisi koko leikkuuoperaatiosta ollenkaan ja hyvin olen jaksanut pyristellä vastaan näin melkein 4-vuotiaaksi asti. Ainoa asia mikä minut pitää hievahtamatta paikallaan on kun tuo isäntä makaa puoliksi minun päälläni, kädet pillissä kiinni. Sitten on pakko olla hiljaa.

Viimeksi tassukarvat lähtivät kun tipahdin puomilta agilityssa. Ei se minua yhtään haitannut, maneesissa on pehmeä pohja mihin voi hyvin retkahtaa kyljelleenkin. Äipän mielestä se ei kuitenkaan kuulu lajin luonteeseen, ja taas minua leikeltiin.


Hangella voi myös kellotella kyljellään. Vähän karkea keväthanki sitä paitsi sopii hyvin kutiavan turkin rapsuttamiseen.

Minulla on kuulemma jotain allergian tapaista oiretta, koska silmäkulmieni ympärystä kutiaa. Sen tutkimiseen on ilmeisesti käytetty sievoinen summa rahaa mutta mitään syytä ei ole selvinnyt eikä siihen auta muu kuin kortisoni. Minä saan sitä kerran kuussa, viisi päivää kerrallaan, silmätippoina. Silloin nukuttaa vähän tavallista enemmän, mutta saan olla kuulemma tyytyväinen kun pärjään niin vähällä. Olkoon sitten niin. Pääasia että ruokavaliotani ei enää rajoiteta. Tapoihini kuuluu syödä kaikkea mikä saattaa olla ruokaa, tai on ollut joskus ruokaa. En ole sitten ollenkaan ronkeli.

Miten niin tässä ei mahdu muut kulkemaan?

On tuossa tuo umpihanki, loiki sieltä. Tässä on nyt vähän tärkeämmät pisnekset meneillään.

Ai et loiki. Katsos, minä näytän mallia, nääääin!!!

Kuono hankea viistäen

Meidän ohi kulki susia. Joskus joulun alla, eikä kovin läheltä. Kymmenen kilometrin päässä pistivät koiran poskeensa. Nyt sitten pitää jännittää pimeässä metsässä eikä se ole ollenkaan hauskaa. Pimeään vuodenaikaan kun on metsään lähdettävä auringonlaskun jälkeenkin. Onneksi meitä on aina vähintään kolmen lauma liikkeellä, ihminen ja kaksi koiraa. Kaipa me saamme olla rauhassa, ja toivottavasti metsän peuroissa riittää susille syömistä. Sudet saisivat kyllä asua vähän kauempana ihmisistä ja koirista.
Kissen kanssa emme ole susia nähneet. Joskus kyllä jäämme metsän laitaan emmekä suostu menemään pidemmälle. Yleensä siksi että minulla on nälkä tai Kisseä vaan ei huvita. Äiskä aina ajattelee että haistamme susia tai karhun ja kääntyy siksi takaisin...
Lumi tarttuu tassuihin kiinni. Onneksi meillä ei ole koskaan kiire ja ehditään vaikka istuksia hangessa hetken aikaa.

Asumme niin korvessa että takapihan puissa kasvaa naavaa. Ihanan rauhallista.

- onnistuihan se joulukuva!