Nakkirosmo!

Tämä on vakava juttu. Mentiin äipän kanssa metsään, kuten usein viime aikoina, etsimään nakkipurnukoita. Niiden luokse on muuten helppo löytää kun vain seuraa jälkiä, mutta äipän perässä vetäminen on viime aikoina käynyt vain hitaammaksi ja hitaammaksi. Kuulemma minulla on liian paljon vauhtia... Tänään sattuikin sitten aivan erikoinen juttu: seurasin taas kerran jälkiä ja yhtäkkiä ne loppuivat kuin seinään ja vaihtuivat aivan oudon hajuisiksi! Siinä kohdassa missä aivan selvästi oli ollut minun nakkipurnukkani, oli enää otuksen haju! Seurasin tietysti perässä kun äippäkin oli aivan tuohtunut, ja sadan metrin päästä se purkki löytyikin. Auki purtuna ja nakit syötynä, aivan järkyttävää. Mahtoiko otus osata edes mennä maahan asianmukaisesti kun purkin löysi. Ilmeisesti ei osannut koska hermostuksissaan oli rikkonut purnukkani. Sen hepun koti oli siinä aivan vieressä, käytiin vähän kolkuttelemassa mutta kukaan ei ollut kotona. Eipä se häävi murju ollut, siinä kuusenkannon alla hiekkatöyräässä nökötti sellainen vaatimaton luola, mitä lie laitapuolen kulkijoita. Äippä sanoi rosmoa mäyräksi, mutta minusta nakkirosvoa pitää kutsua rehellisesti rosvoksi, rosmoksi ja voroksi eikä ruveta hienostelemaan. Minun mielestäni me oltaisiin voitu jäädä odottamaan sitä rosmoa ja olisin sanonut sille suorat sanat, mutta äipän tuli nälkä ja me lähdettiin kotiin. Onneksi kotona oli sen verran ruokaa että saatiin masut sentään täyteen.