Mikäs naftaliinin käry täällä leijailee? Kaksi talvea ja yksi kesä siinä välissä on kieppunut historiaan ja Ruu on elänyt koiranelämää. Minä olen kotona kahden ipanan kanssa edelleen, ja käyn välillä tuulettamassa aivojani koiraharrastuksissa. Kelataan ensin vähän taaksepäin.

Talvi 2010-2011 elettiin todellista hiljaiseloa. Ihan minimaalisesti tottista silloin tällöin, enimmäkseen vain lenkkeilyä. Jokunen esineruutukin taisi lipsahtaa mukaan, mutta muuten kyllä todellista treenitaukoa, kaikesta.

Kotielämään kuuluu pallonpeluu pihalla. Oranssi nahkapallo on kai alunperin Inkan, mutta Ruu on sen ominut möyhentämällä sen siinä määrin lussuksi ettei sitä enää kovin pitkälle potkimalla lennätetä. Collien purukaluston väliin se sen sijaan asettuu nätisti.

Ruu on aikamoinen kepuli pihalla. Jos sen kanssa ei tee mitään, se livistää, ottaa ritolat ja painuu käpälämäkeen. Yleensä jomman kumman naapurin pihaan, onneksi ei ole autotielle asti vielä koskaan juossut. Pallolla Ruu kuitenkin palaa kaukaakin takaisin. Pallon pompotus ilmeisesti kuuluu kauas.

Kesällä 2011 treenattiin agilitya paljon enemmän tosissaan. Treeniryhmä oli hyvä ja kouluttajilta tuli sellaisia jippoja ja vinkkejä ettei aiemmin ollut osunut kohdalle. Tehtiin niin vaikeitakin juttuja että minulta jo loppui usko siihen että koira moiset kiemurat oppii, mutta niin vain oppi, ja aina nopeasti. Minulta meni yleensä enemmän aikaa... Kisoissa käytiin ahkerasti, 13 starttia (kuudessa eri kisassa). Ei yhtään nollatulosta (agilitya tuntemattomille: nollatulos on se mitä tavoitellaan, kolme nollaa antaa luokkanousun). Vain 4 hylkäystä, ja 9 tulosta kuitenkin. Nälkä alkoi kasvaa syödessä, ja kisakausi tuntui päättyvän harmillisesti kesken. Viimeiseltä kisaradalta tuli viime hetkillä yksi onneton virhe, pituushypyltä kaatui yksi palikka loppusuoralla. Kyllä olisi niin tehnyt mieli jatkaa uusia ratoja kohti, mutta talvi on tässä lajissa hiljaiseloa.

Mutta sen sijaan talvella 2011-2012 meillä on ollut treenipaikka ja niissä on pistetty blondi kyllä ihan sekoamaan sukkiinsa. Kieputusta ja hienosäätöä, ja aina treenin jälkeen hyvä fiilis kun taas osattiin, nautinnollista! Yksi harmillinen takapakki tuli maaliskuussa hallin rikkinäiseltä puomilta, joka sai Ruun epäilemään ettei puomille voi oikeasti ollenkaan mennä koska se huojuu niin pahasti. Maaliskuun lopulla, kauden ekoissa kisoissa Ruu ei sitten puomia suorittanutkaan yhdellä käskyllä ja virheitä saatiin saaliiksi. Lopulta kaikki neljä rataa taisivat mennä hylkäyksiksi kun kieltoja tuli niin monta (=jouduin lähettämään Ruun puomille monta kertaa). Mutta puomia on nyt vahvistettu treenaamalla sitä (ja vain ehjiä puomeja) erikseen. Kevään paras kokemus oli se kun kokenut kisaaja/kouluttaja antoi kommentin että Ruu ohjautuu tosi pienillä liikkeillä, ja että voisin ohjata vähän pienieleisemminkin. Mahtavaa! Koira on oppinut lukemaan mua, hyvin!

Viikonloppuna on uudet kisat luvassa, puomi on käyty treenaamassa peräti kisapaikalla, ja muuten tuntuu kaikki olevankin kunnossa. Ajoittaista tahimista tulee joskus kepeiltä, mutta enimmäkseen onnistumisia. Kunpa nyt osuisi kaikki kohdalleen!

(Ei. En olisi tätä itsestäni ikinä uskonut. Nappikset ja urheilulisenssi, ihan oikeesti, minulla?!)