Kengurunpoikanen, totta se on

Kyllä on nimi naista myöten. Tämä 8vko pentuneiti pomppasi sohvalle. Ei sen pitänyt yltää sinne, ei mitenkään! Se näki emäntänsä naaman ikkunan takana, vakoilemassa miten pentu rauhoittuu töihin lähdettäessä kun Kisse alkoi samaan aikaan räköttää ohi kulkevia koiria. Että meninkin tarkistamaan, hyvin se siellä olisi pärjännyt, isosisko se vain huusi täyttä kurkkua. Emännän naamataulu oli pennulle liikaa, piti ottaa vauhtia, hop sohvalle, hop tassut selkänojalle, töks nenä kiinni ikkunalasiin. Pentu joka hädin tuskin osaa juosta suoraan.

Minä tuosta niin hämmentymään että kumarruin lasin takana piiloon. Hetken päästä katsoin varovasti uudestaan ja pentu mennä nyhjösti pitkin seinänviertä ja ontui toista etutassuaan. Se reppana oli tietysti pompannut sohvalta alas liukkaalle laattalattialle ja mennyt mukkelis makkelis.

Eikun sisälle, tarkistamaan pennun tassu tunnustelemalla varpaista lapaluuhun. Ei vinkaissut, varasi tassulle muttei koko painolla. Hetken sitä katselin ja meno näytti kevenevän joka askelella, rohkaisin mieleni ja lähdin hetkeksi töissä käymään. Mutta olipa kaamea olo koko sen parituntisen mitä aamupäivällä piti työmaalla käkkiä.

Iltapäivällä oli ontuminen tiessään. Levitin tärveltymisen uhallakin vanhan maton Ruun huoneeseen sohvan eteen jottei enää liukastelisi. Sohvaan se siis pääsee, nyt pitää opetella tulemaan alas (tämän vinkin sain Johannalta jolle hädissäni jo soitin). Koordinaatio tuolla kyllä ei vielä ole kovin huikeaa, kupsahtelee nurin pihamaallakin vähän väliä (joka saattaa liittyä siihen että 20km/h vauhdista huomaa mielenkiintoisen voikukan maassa, jolloin pääpää pysähtyy, häntäpää jatkaa matkaansa pari metriä pään yli ;-)