Ruu-murkku?
Se pentele karkailee. Hyppäsi ulko-oven kahvaa päin kun ovi oli vedetty huonosti kiinni. Oli omilla teillään pitkin kylää parikymmentä minuuttia. Mukava ventovieras naisihminen toi takaisin kuraisen collikan ventovieraaseen hihnaan saalistettuna. Pentele vaan naureskeli makeasti, suupielet korvissa asti. Uni kyllä maittoi tämän tempauksen jälkeen Ruu-murkulle.
Se peijakas syö kenkiä. Lenkkareista lähti narut viiden sentin pätkinä, tyveen asti. Kantapäiden heijastinnauhat oli trendi-Ruun mielestä mauttomat ja ne oli syytä poistaa (todistettavasti niitä oli maistettu). Jalkahiki sen sijaan oli maukasta, se kävi palanpainikkeeksi lenkkitossun sisäpehmusteille.
Se vihulainen pureksii hihansuita ja takinhelmoja sivulla seuratessaan. Hienosti se seuraa, katsekontaktia löytyy, ja hammaskontakti on erinomainen. Annan sille nykyään hanskan tai nenäliinan hampaitten väliin, säästyy oma nahka. Ruu-peto sitten tappaa hanskan ja raatelee nenäliinan rinta rottingilla sivulla seuratessaan.
Nyt alan ymmärtää mitä tarkoittaa että murkkuikäiseltä häviää välillä aivot kokonaan. Tämä collikka juoksee välillä aivan päättömästi, pääasiassa suu auki. Metsässä opetan sitä olemaan tarkkana, menen välillä piiloon. Kissellä on hauskaa, se istuu mun kanssa puun takana ja seuraa katseella kun pikkusisko yrittää paikantaa mihin lauma hävisi. Ruulla ei kyllä kauan kestä hoksata, sillä on erinomainen nenä.
Ruulla on lisänimi: hyökkäysvaunu. Se rytistää metsässä risukon ja pöheikön läpi kuin höyryveturi niin että turpeet pöllyävät. Turpeita riittää muuten kotiin asti - siivoamisväliä pitäisi näin lumien sulamisen jälkeen kaiketi tihentää kun lattiaa ei enää erota keskivertometsänpohjasta. Ihania nämä kotieläimet.
Kiinnostus tavaroita kohtaan on lupaava. Luulisi esineruudun harjoitusten lähtevän leikiten käyntiin (kunhan vaan emäntä lähtisi), kun kaikkia maailman tavaroita on hauska kantaa ja melkein yhtä hauska tuoda.
Ja lopulta, kyllä nuorta tervettä koiraa on hieno katsella kun sillä on kaikki elämänriemu rinnassa ja se painaltaa menemään koko sielunsa voimin. Upeaa.
Se peijakas syö kenkiä. Lenkkareista lähti narut viiden sentin pätkinä, tyveen asti. Kantapäiden heijastinnauhat oli trendi-Ruun mielestä mauttomat ja ne oli syytä poistaa (todistettavasti niitä oli maistettu). Jalkahiki sen sijaan oli maukasta, se kävi palanpainikkeeksi lenkkitossun sisäpehmusteille.
Se vihulainen pureksii hihansuita ja takinhelmoja sivulla seuratessaan. Hienosti se seuraa, katsekontaktia löytyy, ja hammaskontakti on erinomainen. Annan sille nykyään hanskan tai nenäliinan hampaitten väliin, säästyy oma nahka. Ruu-peto sitten tappaa hanskan ja raatelee nenäliinan rinta rottingilla sivulla seuratessaan.
Nyt alan ymmärtää mitä tarkoittaa että murkkuikäiseltä häviää välillä aivot kokonaan. Tämä collikka juoksee välillä aivan päättömästi, pääasiassa suu auki. Metsässä opetan sitä olemaan tarkkana, menen välillä piiloon. Kissellä on hauskaa, se istuu mun kanssa puun takana ja seuraa katseella kun pikkusisko yrittää paikantaa mihin lauma hävisi. Ruulla ei kyllä kauan kestä hoksata, sillä on erinomainen nenä.
Ruulla on lisänimi: hyökkäysvaunu. Se rytistää metsässä risukon ja pöheikön läpi kuin höyryveturi niin että turpeet pöllyävät. Turpeita riittää muuten kotiin asti - siivoamisväliä pitäisi näin lumien sulamisen jälkeen kaiketi tihentää kun lattiaa ei enää erota keskivertometsänpohjasta. Ihania nämä kotieläimet.
Kiinnostus tavaroita kohtaan on lupaava. Luulisi esineruudun harjoitusten lähtevän leikiten käyntiin (kunhan vaan emäntä lähtisi), kun kaikkia maailman tavaroita on hauska kantaa ja melkein yhtä hauska tuoda.
Ja lopulta, kyllä nuorta tervettä koiraa on hieno katsella kun sillä on kaikki elämänriemu rinnassa ja se painaltaa menemään koko sielunsa voimin. Upeaa.
