Ruu ja äippä olivat palveluskoiraleirillä toukokuun lopussa Jyväskylän Uuraisissa. Ruu kulki koko viikonlopun rintaa röyhistellen: huomaatteko, tässä menee oikea palveluskoira...
Viikonlopun ajan treenattiin vain ja ainoastaan jäljestämistä, monta lyhyttä jälkeä: aina välissä korjattiin ja kuunneltiin korvat tarkkana mitä muille oppilaille kerrottiin. Ohjaajasta löytyi kyllä niin paljon korjattavaa että kotiläksyjä riittää tehtäväksi pitkälle syksyyn asti. Ruu on saanut mennä ja mellestää jäljellä miten tahtoo ja nyt saatiin kova kuri: eteenpäin ei mennä milliäkään ellei olla prikulleen jäljellä. Valtavan monta seikkaa käytännön seikkaa saatiin vinkiksi. Ei ole helppoa treenata uutta lajia yksinään, pelkän kirjallisuuden ja nettikirjoitusten perusteella... Kun ei oikein ole käsitystä miten homman pitäisi mennä, on ehtinyt oppia jo yhtä sun toista väärällä tavalla. Onneksi äippä on laiska treenaamaan joten kovin syvälle ei ole opit ehtineet juurtua.
Viikonlopun aikana tutustuttiin nahkacollie Hetaan joka oli hieman varautunut muita kohtaan. Heta matkusti molempina päivinä Ruun kanssa farmarin takaboksissa, mutta sunnuntaina alkoi ilmeisesti leirielämä riittää ja matkakaveri Ruu sai turhautumisen johdosta Hetalta kuonoonsa - kirjaimellisesti. Ruulla on pari komeaa vekkiä nenässä ja äipällä oli viikon käsivarret mustelmilla kun meni väliin (omaa tyhmyyttä tosin kun piti käydä koiraan kiinni farmarin koiraverkon läpi, saihan sinä retuutuksessa verkko mojovat mustelmat käsiin aikaiseksi). Töissä kommentoitiin että vähemmänkin vaarallisia harrastuksia voisi olla... Ruulle ei onneksi jäänyt mitään epäluuloja muita koiria kohtaan, ainakaan ei vielä ilmennyt. Kahakan jälkeen syötiin makkaraa joten eiköhän ne mieliharmit siinä unohtuneet.
Leirin jälkeen Ruu on ollut parilla jäljellä ja vauhti on tippunut hieman. Helpompia alustoja vaan kaivattaisiin: ei metsän kivikkoa, ei liian pitkää rikkaruohokasvustoa eikä kovaa metsäntienpohjaa/reunaa, vaan nurmikkoa jolla kukaan ei ole hetkeen kävellyt. Helpommin sanottu kuin tehty...
Tämä on vakava juttu. Mentiin äipän kanssa metsään, kuten usein viime aikoina, etsimään nakkipurnukoita. Niiden luokse on muuten helppo löytää kun vain seuraa jälkiä, mutta äipän perässä vetäminen on viime aikoina käynyt vain hitaammaksi ja hitaammaksi. Kuulemma minulla on liian paljon vauhtia... Tänään sattuikin sitten aivan erikoinen juttu: seurasin taas kerran jälkiä ja yhtäkkiä ne loppuivat kuin seinään ja vaihtuivat aivan oudon hajuisiksi! Siinä kohdassa missä aivan selvästi oli ollut minun nakkipurnukkani, oli enää otuksen haju! Seurasin tietysti perässä kun äippäkin oli aivan tuohtunut, ja sadan metrin päästä se purkki löytyikin. Auki purtuna ja nakit syötynä, aivan järkyttävää. Mahtoiko otus osata edes mennä maahan asianmukaisesti kun purkin löysi. Ilmeisesti ei osannut koska hermostuksissaan oli rikkonut purnukkani. Sen hepun koti oli siinä aivan vieressä, käytiin vähän kolkuttelemassa mutta kukaan ei ollut kotona. Eipä se häävi murju ollut, siinä kuusenkannon alla hiekkatöyräässä nökötti sellainen vaatimaton luola, mitä lie laitapuolen kulkijoita. Äippä sanoi rosmoa mäyräksi, mutta minusta nakkirosvoa pitää kutsua rehellisesti rosvoksi, rosmoksi ja voroksi eikä ruveta hienostelemaan. Minun mielestäni me oltaisiin voitu jäädä odottamaan sitä rosmoa ja olisin sanonut sille suorat sanat, mutta äipän tuli nälkä ja me lähdettiin kotiin. Onneksi kotona oli sen verran ruokaa että saatiin masut sentään täyteen.
