Ensimmäiseksi pyydän äipän oikealle sivulleni. Oikean paikan opettamisessa on kulunut useampi vuosi, joten älkää tirskuko! Kyllä äippä yrittää parhaansa, sillä on ihan kohtuullinen työmotivaatio. Minun pitää koko ajan vahtia sitä tuijottamalla yläviistoon, jotta se keskittyisi eikä alkaisi touhuta mitään muuta. Ja tämä on tärkeää: vaikka äippä sanoisi "seuraa", lähdetään liikkeelle vasta kun minun oikea tassunikin lähtee.
Seuratessa pitää ohjata äippää pysymään suorassa. Parhaiten se onnistuu painamalla kevyesti tuosta vasemman polven kohdalta ja pitämällä samalla tiukka katsekontakti. Toinen keino on kääntyä poikittain eteen, jos äippä pitää käsiä väärin tai kävelee oudosti. Kun äippä on tajunnut virheensä, se sanoo uudestaan seuraa ja voin palata takaisin hänen sivulleen. Tarkkana pitää olla, sillä äippä kääntyilee kävellessään, välillä jopa takaisin tulosuuntaan. Jos hän pysähtyy, istun kiireesti sivulle ja tuijotan tiukasti jotta hän ei vain livistä mihinkään. Seuraamisliike tehdään myös ihmisjoukossa, ja siellä pidän huolen ettei äippä mene liian lähelle ihmisiä. Olen aivan varma että ne yrittävät pihistää namini äipän oikeanpuoleisesta taskusta.
Ensimmäisellä kierroksella pidän äippää hihnassa, ja toisella otan hihnan pois. Ilman hihnaa otan yleensä vähän rennommin, koska äippä odottelee minua paremmin silloin. Ehdin hyvin silmäillä lintu- ja oravatilanteen läheisissä puissa ja ottaa vainut muista kokeeseen tuoduista ihmisistä ja koirista. Äippää ei suinkaan voi silloinkaan jättää, tiedä mitä se keksisi. Mutta aika huolettomasti saan tämän kohdan suorittaa, äippä on niin kauheasti minun perääni. Epävarmuus tosin vähän näkyy äipästä tässä kytkemättä seuraamisessa, koska hän sanoo monta kertaa "seuraa" ja tuijottaa minua kovasti.
Sitten tehdään jättöliikkeet. Ensin äippä seuraa minua, ja sitten jätän hänet kävelemään yksinään ja istun odottamaan. Äippä kuittaa tämän sanomalla "istu". Joskus äippä epäröi niin paljon etten voi heti istua, vaan minun on tarkistettava että hän varmasti pärjää. Kun olen istunut, katselen kun äippä käy kääntymässä vähän matkan päässä ja palaa sitten takaisin, yleensä ihan nätisti. Seuraavaksi tehdään sama niin että käyn maahan makaamaan ja äippä kuittaa "maahan". Tässä äippä on vielä epävarmempi, hän ei meinaa millään jatkaa kävelyä vaan usein sanoo parikin kertaa "maahan" ennen kuin tajuaa jatkaa matkaa. Tässä meillä on vielä vähän hiomista. Kun olen jättänyt äipän yksin kävelemään ja makaan maassa, saan juosta hänen luokseen vasta tuomarin luvalla. Äippä kuittaa sen huutamalla "Täällä!" ja silloin sipsuttelen paikalle ja istahdan hänen eteensä, sopivan matkan päähän että pääsen tarvittaessa lähtemään nopeasti leikkimään kun äippä heittää minulle treenipatukan. Kun olin pentu, tulin aina ihan äipän eteen niin että tassuni olivat hänen varpaissaan kiinni, kuulemma tuomarit tykkäisivät siitä. Mutta se on minusta niin kovin epäkohteliasta että olen päättänyt tehdä sen omalla tavallani.
Viimeinen osuus on vaikein, koska äippä hermoilee niin paljon. Minun on jätettävä hänet seisomaan selkä päin minuun ja maattava kolmenkymmenen askeleen päässä hänestä ihan hiljaa paikallani. Usein käy niin että minun on lähdettävä tarkistamaan että äipällä on kaikki hyvin. Se on harmillista, koska koko suoritus saatetaan hylätä sen vuoksi. Tätä joudumme harjoittelemaan vielä paljon ettei äippä hermoilisi niin vaan seisoskelisi ihan rauhassa.Niin että kyllä tässä vielä tekemistä riittää täksi kevääksi, mutta uskon vakaasti siihen että näin loistavan koiran opastuksessa onnistumme varmasti. Pitäkää silti peukkuja!
(Parasta tässä jutussa on se että kun BH-koe on suoritettu, pääsemme osallistumaan palvelukoirakilpailuihin, eli minun tapauksessani tietysti jäljestyskisaan. Olen tosin kuullut huhuja että siellä ei jäljestetäkään makkaroiden luokse, vaan palkkaa joutuu odottamaan pidempään. Mutta ei sen väliä, jäljestys on itsessään hirveän hauskaa. Nopeammin se sujuisi jos äippä ei roikkuisi liinassa kiinni. Mutta minkäs teet, onhan tuosta äipästä jonkun pidettävä huoli, joten tulkoon sitten mukana.)
