Ilmoitin äipän BH-kokeeseen. Se on kuulemma hieman haasteellinen juttu. Hah hah, tuokaa kamerat ja kutsukaa lehdistö, nyt tehdään tottista!

Ensimmäiseksi pyydän äipän oikealle sivulleni. Oikean paikan opettamisessa on kulunut useampi vuosi, joten älkää tirskuko! Kyllä äippä yrittää parhaansa, sillä on ihan kohtuullinen työmotivaatio. Minun pitää koko ajan vahtia sitä tuijottamalla yläviistoon, jotta se keskittyisi eikä alkaisi touhuta mitään muuta. Ja tämä on tärkeää: vaikka äippä sanoisi "seuraa", lähdetään liikkeelle vasta kun minun oikea tassunikin lähtee.

Seuratessa pitää ohjata äippää pysymään suorassa. Parhaiten se onnistuu painamalla kevyesti tuosta vasemman polven kohdalta ja pitämällä samalla tiukka katsekontakti. Toinen keino on kääntyä poikittain eteen, jos äippä pitää käsiä väärin tai kävelee oudosti. Kun äippä on tajunnut virheensä, se sanoo uudestaan seuraa ja voin palata takaisin hänen sivulleen. Tarkkana pitää olla, sillä äippä kääntyilee kävellessään, välillä jopa takaisin tulosuuntaan. Jos hän pysähtyy, istun kiireesti sivulle ja tuijotan tiukasti jotta hän ei vain livistä mihinkään. Seuraamisliike tehdään myös ihmisjoukossa, ja siellä pidän huolen ettei äippä mene liian lähelle ihmisiä. Olen aivan varma että ne yrittävät pihistää namini äipän oikeanpuoleisesta taskusta.

Ensimmäisellä kierroksella pidän äippää hihnassa, ja toisella otan hihnan pois. Ilman hihnaa otan yleensä vähän rennommin, koska äippä odottelee minua paremmin silloin. Ehdin hyvin silmäillä lintu- ja oravatilanteen läheisissä puissa ja ottaa vainut muista kokeeseen tuoduista ihmisistä ja koirista. Äippää ei suinkaan voi silloinkaan jättää, tiedä mitä se keksisi. Mutta aika huolettomasti saan tämän kohdan suorittaa, äippä on niin kauheasti minun perääni. Epävarmuus tosin vähän näkyy äipästä tässä kytkemättä seuraamisessa, koska hän sanoo monta kertaa "seuraa" ja tuijottaa minua kovasti.

Sitten tehdään jättöliikkeet. Ensin äippä seuraa minua, ja sitten jätän hänet kävelemään yksinään ja istun odottamaan. Äippä kuittaa tämän sanomalla "istu". Joskus äippä epäröi niin paljon etten voi heti istua, vaan minun on tarkistettava että hän varmasti pärjää. Kun olen istunut, katselen kun äippä käy kääntymässä vähän matkan päässä ja palaa sitten takaisin, yleensä ihan nätisti. Seuraavaksi tehdään sama niin että käyn maahan makaamaan ja äippä kuittaa "maahan". Tässä äippä on vielä epävarmempi, hän ei meinaa millään jatkaa kävelyä vaan usein sanoo parikin kertaa "maahan" ennen kuin tajuaa jatkaa matkaa. Tässä meillä on vielä vähän hiomista.

Kun olen jättänyt äipän yksin kävelemään ja makaan maassa, saan juosta hänen luokseen vasta tuomarin luvalla. Äippä kuittaa sen huutamalla "Täällä!" ja silloin sipsuttelen paikalle ja istahdan hänen eteensä, sopivan matkan päähän että pääsen tarvittaessa lähtemään nopeasti leikkimään kun äippä heittää minulle treenipatukan. Kun olin pentu, tulin aina ihan äipän eteen niin että tassuni olivat hänen varpaissaan kiinni, kuulemma tuomarit tykkäisivät siitä. Mutta se on minusta niin kovin epäkohteliasta että olen päättänyt tehdä sen omalla tavallani.

Viimeinen osuus on vaikein, koska äippä hermoilee niin paljon. Minun on jätettävä hänet seisomaan selkä päin minuun ja maattava kolmenkymmenen askeleen päässä hänestä ihan hiljaa paikallani. Usein käy niin että minun on lähdettävä tarkistamaan että äipällä on kaikki hyvin. Se on harmillista, koska koko suoritus saatetaan hylätä sen vuoksi. Tätä joudumme harjoittelemaan vielä paljon ettei äippä hermoilisi niin vaan seisoskelisi ihan rauhassa.

Niin että kyllä tässä vielä tekemistä riittää täksi kevääksi, mutta uskon vakaasti siihen että näin loistavan koiran opastuksessa onnistumme varmasti. Pitäkää silti peukkuja!

(Parasta tässä jutussa on se että kun BH-koe on suoritettu, pääsemme osallistumaan palvelukoirakilpailuihin, eli minun tapauksessani tietysti jäljestyskisaan. Olen tosin kuullut huhuja että siellä ei jäljestetäkään makkaroiden luokse, vaan palkkaa joutuu odottamaan pidempään. Mutta ei sen väliä, jäljestys on itsessään hirveän hauskaa. Nopeammin se sujuisi jos äippä ei roikkuisi liinassa kiinni. Mutta minkäs teet, onhan tuosta äipästä jonkun pidettävä huoli, joten tulkoon sitten mukana.)

Mikäs naftaliinin käry täällä leijailee? Kaksi talvea ja yksi kesä siinä välissä on kieppunut historiaan ja Ruu on elänyt koiranelämää. Minä olen kotona kahden ipanan kanssa edelleen, ja käyn välillä tuulettamassa aivojani koiraharrastuksissa. Kelataan ensin vähän taaksepäin.

Talvi 2010-2011 elettiin todellista hiljaiseloa. Ihan minimaalisesti tottista silloin tällöin, enimmäkseen vain lenkkeilyä. Jokunen esineruutukin taisi lipsahtaa mukaan, mutta muuten kyllä todellista treenitaukoa, kaikesta.

Kotielämään kuuluu pallonpeluu pihalla. Oranssi nahkapallo on kai alunperin Inkan, mutta Ruu on sen ominut möyhentämällä sen siinä määrin lussuksi ettei sitä enää kovin pitkälle potkimalla lennätetä. Collien purukaluston väliin se sen sijaan asettuu nätisti.

Ruu on aikamoinen kepuli pihalla. Jos sen kanssa ei tee mitään, se livistää, ottaa ritolat ja painuu käpälämäkeen. Yleensä jomman kumman naapurin pihaan, onneksi ei ole autotielle asti vielä koskaan juossut. Pallolla Ruu kuitenkin palaa kaukaakin takaisin. Pallon pompotus ilmeisesti kuuluu kauas.

Kesällä 2011 treenattiin agilitya paljon enemmän tosissaan. Treeniryhmä oli hyvä ja kouluttajilta tuli sellaisia jippoja ja vinkkejä ettei aiemmin ollut osunut kohdalle. Tehtiin niin vaikeitakin juttuja että minulta jo loppui usko siihen että koira moiset kiemurat oppii, mutta niin vain oppi, ja aina nopeasti. Minulta meni yleensä enemmän aikaa... Kisoissa käytiin ahkerasti, 13 starttia (kuudessa eri kisassa). Ei yhtään nollatulosta (agilitya tuntemattomille: nollatulos on se mitä tavoitellaan, kolme nollaa antaa luokkanousun). Vain 4 hylkäystä, ja 9 tulosta kuitenkin. Nälkä alkoi kasvaa syödessä, ja kisakausi tuntui päättyvän harmillisesti kesken. Viimeiseltä kisaradalta tuli viime hetkillä yksi onneton virhe, pituushypyltä kaatui yksi palikka loppusuoralla. Kyllä olisi niin tehnyt mieli jatkaa uusia ratoja kohti, mutta talvi on tässä lajissa hiljaiseloa.

Mutta sen sijaan talvella 2011-2012 meillä on ollut treenipaikka ja niissä on pistetty blondi kyllä ihan sekoamaan sukkiinsa. Kieputusta ja hienosäätöä, ja aina treenin jälkeen hyvä fiilis kun taas osattiin, nautinnollista! Yksi harmillinen takapakki tuli maaliskuussa hallin rikkinäiseltä puomilta, joka sai Ruun epäilemään ettei puomille voi oikeasti ollenkaan mennä koska se huojuu niin pahasti. Maaliskuun lopulla, kauden ekoissa kisoissa Ruu ei sitten puomia suorittanutkaan yhdellä käskyllä ja virheitä saatiin saaliiksi. Lopulta kaikki neljä rataa taisivat mennä hylkäyksiksi kun kieltoja tuli niin monta (=jouduin lähettämään Ruun puomille monta kertaa). Mutta puomia on nyt vahvistettu treenaamalla sitä (ja vain ehjiä puomeja) erikseen. Kevään paras kokemus oli se kun kokenut kisaaja/kouluttaja antoi kommentin että Ruu ohjautuu tosi pienillä liikkeillä, ja että voisin ohjata vähän pienieleisemminkin. Mahtavaa! Koira on oppinut lukemaan mua, hyvin!

Viikonloppuna on uudet kisat luvassa, puomi on käyty treenaamassa peräti kisapaikalla, ja muuten tuntuu kaikki olevankin kunnossa. Ajoittaista tahimista tulee joskus kepeiltä, mutta enimmäkseen onnistumisia. Kunpa nyt osuisi kaikki kohdalleen!

(Ei. En olisi tätä itsestäni ikinä uskonut. Nappikset ja urheilulisenssi, ihan oikeesti, minulla?!)

Elämänkulkua

Kiireesti ennen kuin tulee vuosi täyteen. Bloginpäivitys on ollut hunningolla. Ihmisillä on muka liian paljon puuhaa ja tuota perheen nuorinta ihmispentua (niin, niitä on nykyään kaksi) pitää hoitaa, uhmaikäistä isompaa pitää hoitaa, ja meitä koiriakin kuulemma mieluummin hoidetaan kuin päivitetään mitään blogia. Mutta se niistä selityksistä.

Viime syksynä treenasin isännän kanssa agilitya. Isäntä sai minuun niin hurjan vauhdin että mammaltakin meni kahvit väärään kurkkuun. Mutta se jäi kun minulla epäiltiin olevan kapi ja sain porttarin treeneihin vähäksi aikaa. Sitten se pienin pentu syntyikin jo.

No sitten viime keväänä treenasin tehokuurilla esineruutua ja olin niin hyvä että mamma oli puulla päähän lyöty. Mutta sitten se jäi kun tuli helteet ja me kaikki vaan maattiin ketarat oikoisena pitkin pirttiä.

Ja mitä sitten tapahtui? Minä sain kovan kohtutulehduksen! Niin rajun että lämpö nousi melkein 41 asteeseen. Ensimmäinen lääkäri kehotti ottamaan särkylääkettä ja odottelemaan seuraavaan päivään. Mutta minulta meni jalat alta, makasin puolitajuissani kuistin lattialla. Mamma kyseli jo apua Johannaltakin joka patisti meidät heti ja välittömästi leikkauspöydälle eikä missään nimessä saanut odottaa aamuun. Onni oli matkassa ja kunnassa päivysti lääkäri joka leikkasi heti ja mielellään. Ja hyvä oli että leikkasi, koko kohtulihas oli pahasti tulehtunut. Tarina jatkui antibiooteilla jotka vetivät mahani aivan rikki, edes vesi ei pysynyt sisällä. Minua nesteytettiin, lääkittiin ja hoidettiin ja parissa päivässä saatiin taas koira tolpilleen. Kaiken huipuksi haava vielä tulehtui toisesta päästä ja sain toisen antibioottikuurin, onneksi ajoissa. Kuuri lopulta auttoi ja nyt jo mennä juostaan pitkin metsiä entiseen malliin.

Nyt syksyllä mamma on ottanut itseään niskasta ja treenannut kanssani tottista. Ja taas minä loistan! Minulle on kuulemma kasvanut päähän aivot ja niihin on annosteltu kaikkien ihmeeksi malttia. Paikallamakuusta en ole lähtenyt tänä syksynä kertaakaan. Tosin mitään häiriötekijöitä ei ole vielä otettu mukaan, mutta aikaa on pidennetty jo reippaasti.

Ensi talveksi ei ole agilitytreenipaikkaa. Ei kukaan tästä talosta viitsi sitoutua ryhmään jossa ei sitten kuitenkaan ehdittäisi käydä kuin kolmannes kerroista. Kevään korvalla sitten jatketaan. Ja jos sinne BH-kokeeseen sitten ensi kesänä uskaltaisi mennä. Tai uskallanhan minä, tuo mamma pitää enää puhua ympäri!

Rauhallinen kesä meni

Kesä tuli ja meni ja meillä elettiin pääasiassa hiljaiseloa. Kummia on tapahtunut kun isäntä oli kotona melkein koko kesän ja vielä syksylläkin. Viimeisen vuoden aikana kun tuo äippä on pysynyt kotona päivät pitkät ja puuhaillut ihmispennun kanssa. Lopulta sitten maailma palasi mallilleen ja isäntä tajusi mennä töihin ja äippä ankkuroi itsensä kotiin. Ilmeisesti äippä kävi kuitenkin syömässä kesän aikana jossain muualla ylimääräisiä annoksia, koska sen maha on paisunut valtavaksi. Toivottavasti sillä ei ole matoja... Kisse väittää että äippä saa lisää pentuja, mutta en kyllä usko. Tuossa yhdessä näyttäisi olevan aika tavalla vaivaa, sitä paitsi se syö meidät vararikkoon. Se istuu ihan aina pöydän vieressä syömässä ja saa niin paljon ruokaa että heittelee sitä mulle ja Kissellekin. Onneksi tuo Kisse on niin ronkeli, mulle kelpaa kaikki mitä pentukin syö, kasviksia myöten. Äippä kyllä välillä mutisee että täällä koiria pidetään eivätkä ne viitsi edes pullanmuruja lattialta siivota... Myönnetään, on vähän into laantunut kun sitä syötävää on lattialla koko ajan, ei kaikkein pienimpiä muruja aina jaksaisi.

Heinäkuussa käytiin yhdessä agikisassa, ekalta radalta kaksi pientä virhettä ja toiselle ei äippä enää jaksanut keskittyä, siitä saatiin hylky. Ilmeisesti tämän takia isäntä otti agilityvastaavan paikan meidän laumassa ja nyt treenaankin sen kanssa kerran viikossa. Se on kyllä vähän tiukkapipoinen välillä, ja juoksee peijakas paljon nopeammin kuin äippä. Mulla tulee sen kanssa ihan kiire. Sitten se näyttää omiaan välillä. Mun pitää tosi tarkkaan katsoa kun muut koirat menevät radalla että osaan ennakoida ja tehdä oikein vaikka isäntä olis ihan pihalla.

Mulle vaihdettiin jotain lääkitystä vähän aikaa sitten. Silmätipat jäi pois (ne olikin ihan inhottavia) ja tilalle tuli atopica-niminen nappi jonka äippä tunkee aina mun kurkkuun asti. Se on muuten viheliäistä hommaa. Mulkoilen sitä aina tosi pahasti mutta ei sillä tunnu olevan vaikutusta. Silmät mulla kutiaa jonkun verran edelleen, joten voi olla että tää viimeisin lääke jää pois sitten kuitenkin. Tai jos vaikka jatkaisi silmien kaapimista vaikkei ne kutiakaan, niin lopettaisko ne tuon napin tunkemisen mun kurkkuuni?

Agikisoissa ja näyttelyssä

Ruu on ollut toukokuussa varsinainen harrastuskoira. Ensin käytiin mölli-agikisoissa, oltiin hienosti MAXI-luokan kakkosia yhdellä virheellä. Osallistujia oli viitisentoista.

Jos agility ei ole tuttua, esittelyn voi lukea vaikkapa lajiliiton sivulta. http://www.agilityliitto.fi/agility/index.html Mölliluokka on tarkoitettu koirille jotka eivät (vielä) kilpaile lajin virallisissa kisoissa. Muita luokkia ovat 1, 2 ja 3, joista 3 on ylin. Säkäkorkeutensa puolesta Ruu kuuluu MAXI-luokkaan, muita luokkia ovat MEDI ja MINI. Kilpailusuoritukset asetetaan nopeuden ja virheettömyyden mukaan paremmuusjärjestykseen. Tavoite on ns. nollarata missä ei koira eikä ohjaaja tee yhtään virhettä ja tuomarin radalle laskema ihanneaika alittuu. Jokaisesta virheestä annetaan 5 virhepistettä jotka lasketaan yhteen ihanneajan ylityksen kanssa. Jos ihanneaika alittuu mutta silti koira saa esimerkiksi 5 virhepistettä, tulos on 5. Eli nopeasta suorituksesta ei ole mitään iloa jos hutiloi. 5 pisteen virheitä ovat mm. riman pudottaminen tai esteen ohittaminen (esteet suoritetaan tuomarin tekemän suunnitelman mukaan ja ohjaaja pääsee tutustumaan rataan aina muutamaksi minuutiksi kisan aluksi). Nollarata on vaativa suoritus ja usein vain pieni osa kustakin luokasta onnistuu sen tekemisessä. Kilpailija voidaan myös hylätä, mikä onkin varsin yleistä. Hylkäyksen voi saada esimerkiksi aidan hyppäämisestä väärältä puolelta, esteiden suorittamisesta väärässä järjestyksessä tai vaikka siitä jos ohjaaja koskee koiraan radalla. Luokasta toiseen pääsee nousemaan riittävällä määrällä onnistuneita suorituksia.

Ruu aloitti virallisen kilpailemisen 30.5 Nokialla ja osallistui kahteen I-luokan kilpailuun. Ensimmäinen kisa meni aika tavalla mönkään, Ruu oli sitä mieltä että sähköinen ajanottolaite lähtöviivalla oli aivan liian outo kapistus eikä kahdella ensimmäisellä yrittämällä hypännyt lähtöhypyn yli vaan kiersi sen. Tästä saimme kaksi kieltovirhettä, yhteensä 10 pistettä. Kolmas kieltäytyminen tuli putken suulta, kun lähdin liian aikaisin toiseen suuntaan ja Ruu palasi putken suulta takaisin. Siitä saimme kolmannen kiellon, jotka yhteensä antavat hylkäyksen. Toinen kisa menikin sitten aivan upeasti kolmanneksi viimeiselle esteelle asti. Ruu meni kuin tuulispää, seurasi jokaisen ohjausliikkeeni juuri niin kuin piti, taituroi keinun alas kovasta vauhdista horjahtelematta ja pujotteli kepitkin ripeästi ja tarkasti. Kunnes tein oikein klassisen virheen ja huokaisin helpotuksesta maalisuoran päässä, kun Ruu kiipesi puomille. Muistan että oikein hartiani laskivat alas kun ajattelin että nyt meni hienosti. Luulen että Ruu tulkitsi tämän niin että jahas, nyt lopetettiin tähän ja hyppäsi kesken puomin pois, mitä se ei ole tehnyt sitten alkeiskurssin (joka oli 2,5 vuotta sitten). Oikein yleisö kohahti, ja kisan jälkeen tuli harmitteluja joka suunnalta. Olihan se, oltaisiin korkattu kisaura ensimmäisellä nousunollalla, mutta nyt saatiin se harmillinen vitonen, oman mokan takia. No, ei tule olemaan viimeinen kerta, vaikka ensimmäinen olikin :)

Toukokuun omituisin kokemus oli collieitten sivuerikoisnäyttely Helsingissä. Ruuta ei huvittanut koko touhu yhtään, ja lainapanta kaulassakin harmitti ja kelikin oli kuuma. Kun brittiläinen kukkahattutätituomari sitten työnsi kätensä ensi töikseen toisen suuhun, Ruu pisti pakin päälle ja yritti rimpuilla pois. Sain Ruun niskanahkaotteella pidettyä paikallaan sen aikaa että täti tutki Ruun purukaluston, mutta kun sitten tyhmänä hölläsin otetta, Ruu peruutti pois uudestaan. Täti veti herneet nenään ja kirjasi tulokseksi säälittävän H:n (=hyvä, muita ovat erittäin hyvä ja erinomainen, joista viimeistä tavoitellaan ja Ruulla on siihen kyllä täydet eväät) ja yhden lauseen "Good outline, would not let me touch her". Pah. Ja koko päivä meni, ei taida olla minun lajini. Liian turhauttavaa.

Kaiken tämän jälkeen, seuraavaa agilitykisaa aletaan suunnitella saman tien. Ruun kanssa on kiva kisata vaikka se on vielä vähän näitä yllätyksiä järjestänytkin, kisakokemustahan me molemmat tarvitaan. Ruun pää kestää kuitenkin hienosti oman vuoron odottelun ja sen että äippää jännittää, se ei leviä käsiin niin kuin jotkut koirat tuntuisivat tekevän. Ruu tekee kilpailutilanteessa kovasti töitä mutta pysyy tarkkana ja sen menoa on hieno katsella.

Seuraava näyttely sitten. Kovasti olen suunnitellut että Ruu voisi yhden järkevän lausunnon saada aikuisenakin, mutta harjoitustahan sekin vaatisi. Vaan kun on tässä tätä kaikkea muutakin, kesän jälkitreenitkin pitäisi aloittaa pikimmiten...

Luonnetestissä

Ruu kävi luonnetestissä Tampereella 28.4.2009. Testi meni hienosti, parissa kohdassa hieman yllättävästi ja jännää oli. Vähiten ei jännittänyt paikka: pelastuskoirien rauniorata ja pelastuslaitoksen harjoitusalue. Paikka oli täynnä roinaa, palaneita autoja sun muuta. Pimeä huone oli valtava metallinen kontti jossa harjoitellaan savusukellusta, pistävän savun hajuinen paikka. Aurinkokin ehti mennä mailleen ennen kuin pääsimme vuoroon. Tuomareina toimivat Katri Leikola ja Irene Puputti.

Tässä arvostelu:
Toimintakyky: +1 kohtuullinen
Terävyys: +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu: +3 kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu: +2 kohtuullinen
Hermorakenne: +1 hieman rauhaton
Temperamentti: +3 vilkas
Kovuus: +1 hieman pehmeä
Luoksepäästävyys: +2a luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen
Laukauspelottomuus: +++ laukausvarma
Loppupisteet +157!

Luonnetestiä tuntemattomille testin yleinen esittely:
http://www.dogsports-online.com/lte/esittely.htm

Kelkkakoe meni heti kummallisesti, Ruu vain piehtaroi sorakasassa ja käänsi selkänsäkin kelkalle, mutta kun kelkka tuli lähemmäs, ampaisi suoraan sitä katsomaan. Tämähän voisi tarkoittaa suurta toimintakykyäkin, mutta pimeässä huoneessa Ruu tuomarin sanojen mukaisesti jumitti eteistilaan mistä sitten pienen avun kera hiippaili kyllä perille luokseni. Tämä taas viittaisi kehnompaan toimintakykyyn, joten tulos +1 on varmaan ihan oikein. Itsestäni on kyllä tuntunut että Ruun toimintakyky olisi siellä +2 puolellakin, se ei epäröi missään tekemisissään enkä koskaan ole sen nähnyt jumittavan kun jotain pitäisi tehdä. Mutta testisuoritus ratkaisee kun pisteitä annetaan :)

Puolustaminen oli upeaa. Ruu ei päästänyt ääntäkään, mutta tuomarikin sanoi arvostelussa että hienosti puolusti vartalolla. Ruu pysyi enimmäkseen minun ja hyökkääjän välissä, nousi takajaloilleenkin. Se pysyi kuitenkin hyvin hillittynä mikä onkin ihanne.

Kovuustestissä Ruu muisti auki räpsähtäneen sateenvarjon ja perään vierineen tynnyrin, mutta ei mitenkään pahalla vaan uteliaana kiersi katsomaan mistä oli kyse. Tynnyri tosin vähän epäilytti mutta aika nopeasti sitäkin tultiin haistelemaan. Collieista suurin osa onkin pehmeitä tai hieman pehmeitä, eli ne muistavat kokemansa asiat hyvin. Collieiden luonnetestituloksista vuosilta 1996-2001 laskettu jakauma on SCYn sivuilla: http://www.collieyhdistys.fi/tietoaluonne.htm#pktuloksia
Huomatkaa että Ruu sai jokaisesta kohdasta ns. collieiden suositeltavan tuloksen! Toimintakyky, taisteluhalu ja kovuus ovat collieille yleisiä ongelma-alueita kuten jakaumista näkee, tosin tulokset ovat tainneet pikkuisen parantua viime vuosina.

Muuten testissä ei tullut yllätyksiä. Yksin jätettynä puolustautumista ei ollut oikeastaan lainkaan, mutta toisaalta oli kiva että hyökkääjä lopetti ajoissa eikä koirasta tarvinnut kiskoa viimeistä reaktiota irti. Laukausvarmuus taas oli jo kotona kokeiltu ja hyväksi todettu.

Testi löytyy myös YouTubesta:
http://www.youtube.com/watch?v=XFD6Pna4eA8
Alusta puuttuu tuomarin kanssa leikkiminen ja kova tuuli estää äänten kuulumisen tehokkaasti. Mutta on siinä sentään kuva ;) vaikkei välineissä ollut kehumista. Kiitos Hannelle kuvaamisesta ja paljain sormin hyisessä tuulessa sinnittelystä!

Hangilla luistelua

Keväthanget ovat niin liukkaita että niillä voi luistella! Välillä päin siskoa, välillä alamäkeen hippulat vinkuen. Äippää päin ei kannata jyrätä, siitä tulee sanomista. Se on kokeiltu. Mutta luistelu on hauskaa!

Äippä meinaa että luistelu johtuu liian pitkistä tassukarvoista. Yritän joka talvi kasvattaa kunnon karvarukkaset tassuihin, mutta aina ne tullaan leikkaamaan pois. En kyllä välittäisi koko leikkuuoperaatiosta ollenkaan ja hyvin olen jaksanut pyristellä vastaan näin melkein 4-vuotiaaksi asti. Ainoa asia mikä minut pitää hievahtamatta paikallaan on kun tuo isäntä makaa puoliksi minun päälläni, kädet pillissä kiinni. Sitten on pakko olla hiljaa.

Viimeksi tassukarvat lähtivät kun tipahdin puomilta agilityssa. Ei se minua yhtään haitannut, maneesissa on pehmeä pohja mihin voi hyvin retkahtaa kyljelleenkin. Äipän mielestä se ei kuitenkaan kuulu lajin luonteeseen, ja taas minua leikeltiin.


Hangella voi myös kellotella kyljellään. Vähän karkea keväthanki sitä paitsi sopii hyvin kutiavan turkin rapsuttamiseen.

Minulla on kuulemma jotain allergian tapaista oiretta, koska silmäkulmieni ympärystä kutiaa. Sen tutkimiseen on ilmeisesti käytetty sievoinen summa rahaa mutta mitään syytä ei ole selvinnyt eikä siihen auta muu kuin kortisoni. Minä saan sitä kerran kuussa, viisi päivää kerrallaan, silmätippoina. Silloin nukuttaa vähän tavallista enemmän, mutta saan olla kuulemma tyytyväinen kun pärjään niin vähällä. Olkoon sitten niin. Pääasia että ruokavaliotani ei enää rajoiteta. Tapoihini kuuluu syödä kaikkea mikä saattaa olla ruokaa, tai on ollut joskus ruokaa. En ole sitten ollenkaan ronkeli.

Miten niin tässä ei mahdu muut kulkemaan?

On tuossa tuo umpihanki, loiki sieltä. Tässä on nyt vähän tärkeämmät pisnekset meneillään.

Ai et loiki. Katsos, minä näytän mallia, nääääin!!!